YLEn kansanradioon* soitteli eilen sunnuntaina (24.1.2016) ”vanha hoitajaihminen”, joka oli kovasti pahoittanut mielensä siitä, että yhteiskunta kustantaa diabeetikoiden tarvitsemat insuliinit ja hoitovälineet. Hänen mielestään diabeetikoiden pitäisi ottaa enemmän vastuuta hoidostaan ja kuormittaa vähemmän veronmaksajien kukkaroita. Ratkaisuksi hän tarjoaa mm. huomion kiinnittämistä ruokavalioon ja liikunnan lisäämiseen.

Soittajan avautumista kuunnellessa minulle jäi mielikuva, että hänen valituksensa kohdistuu lähinnä kakkostyypin diabeetikoihin. Päätin nyt kuitenkin kirjoittaa vastineen, koska ruikutus täytti niin hyvin tyypillisen mielensäpahoittaja-kukkahattutädin tunnusmerkit. Tuollainen valittaminen on äärimmäisen vastenmielistä, ja särähtää hermoon yli diabetestyyppien rajojen niin paljon, että en voi jättää asiaa huomiotta.

Olen toki soittajan kanssa samaa mieltä siitä, että vastuun ottaminen oman terveyden hoidosta, terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta ovat ihan kaikille sopivia hyveitä. Mutta monessa muussa asiassa ”kukkis” oli todella pahasti pihalla.

”Miksi ihmeessä yhteiskunta, eli me muut veronmaksajat, joudumme kustantamaan (verovaroin) kalliit verensokerimittarin liuskat, neulat ja valtaosan lääkkeiden hinnasta?”, kysyi hän.

Noh, katsos kun verotus ja yhteiskunta toimii juuri näin: kansalaisilta kerätään veroja, ja verovaroilla sitten pidetään systeemi toiminnassa, terveydenhuolto mukaanlukien. Ettei vain olisi soittajalta unohtunut tämä yksinkertainen julkisen talouden toimintaperiaate?

Yksittäinen henkilö ei siis voi vaatia, miten juuri hänen osuutensa rahoista käytetään. Jos suuret linjat eivät miellytä, tervemenoa mukaan politiikkaan. Siitä se muutos lähtee.

(Huomasitteko muuten, kuinka ovelasti hän määritteli yhteiskunnaksi ”me muut veronmaksajat”? Eivätkö diabeetikot hänen mielestään ole osa yhteiskuntaa?)

Muistuttaisin toki, että jos joku yrittää kiristää diabetekseen hoitoon käytettävää budjettia, iskee vastapalloon äkkiä muutama kymmenen- tai satatuhatta diabeetikkoa. Esimerkiksi Diabetesseura Plasman syntyyn vaikutti yhtenä asiana se, että meidän diabeetikoiden mielestä hoitovälineistä pihistellään aivan liikaa. Eikä Diabetesliittokaan mitä tahansa säästöjä purematta niele, kuten nähtiin tänä vuonna voimaan astuneessa Kela-korvausten alkuomavastuun nousussa.

Hoitovälineisiin tulisi siis panostaa enemmän, sillä niissä säästäminen on lyhytnäköistä toimintaa. Jos diabeetikoille ei anneta mahdollisimman hyviä edellytyksiä hoitaa sairauttaan ja he saavat huonon hoitotasapainon seurauksena liitännäissairauksia, niiden hoitaminen se vasta kalliiksi tuleekin.

Kannattaa muistaa, että kaikista diabeteksen hoidon kustannuksista hoitovälineiden osuus on vain muutaman prosentin luokkaa.

Mielensäpahoittajamme oli puhelussaan myös sitä mieltä, että ennen wanhaan pärjättiin aivan hyvin pelkällä pitkävaikutteisella insuliinilla. Tällainen väite on täysin järjetön. On ihan yleisesti tunnettu fakta, että modernit hoitomenetelmät ovat parantaneet sekä sekä diabeetikoiden elämänlaatua että heidän terveyttään ja hyvinvointiaan.

On vaikea kuvitella, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, jonka mielestä hoidomenetelmien kehittymisellä ei ole ollut pääosin positiivista vaikutusta.

Nykyakaisia insuliineja, verensokerimittareita ja muita hoitovälineitä ei ole kehitetty sen takia, että diabeetikko voisi ”syödä ja juoda miten sattuu”, kuten soittaja antaa ymmärtää. Niiden tehtävä on tehdä diabeetikon elämästä entistäkin joustavampaa ja vähentää sairauden tuomaa henkistä ja fyysistä kuormitusta. Terveellinen ruokavalio ja terveet elämäntavat ovat myös edelleen tärkeä osa diabeetikon hoitosuunnitelmaa.

Miksiköhän muuten juuri diabeetikoiden hoitovälineet kiinnittivät hoitsun huomion? Eiväthän ne ole läheskään ainoita asioita, mitä verovaroin kustannetaan.

Sikäli on muuten yleensäkin erikoista, että ”vanha hoitajaihminen” on vetänyt herneen nokkaansa verovarojen käytöstä. Jos hän viittasi vanhuudella ikäänsä, eikö hän viimeistään kohta ole itsekin kuluttamassa tuota yhteistä pottia eläkkeen muodossa? Osa eläkkeistä nimittäin kustannetaan verovaroin.

Pitäisikö minun nyt ärsyyntyä siitä, että tuolla tavoin annetaan ihmisille rahaa ilmaiseksi?

Soittajan sanoja lainaten:

Eikö vanhan hoitajaihmisen nyt pitäisi ottaa enemmän vastuuta omasta taloudestaan? Se itse säästää rahaa joka sitä aikoo vanhoilla päivillään käyttää, eikö näin ole?

 

* kuuntele kohdasta 06:50 eteenpäin

Jokainen diabeetikko tietää varmasti, että diabeteksesta on olemassa kahta päätyyppiä, tyypin 1 ja tyypin 2 diabetes. Valveutuneimmat tuntevat myös harvinaisempia olomuotoja kuten MODYn, LADAn ja raskausdiabeteksen.

Sen sijaan terveet mattimeikäläiset eivät todennäköisesti ymmärrä näistä hölkäsen pöläystä. Vielä vähemmän he tietävät, mitä lääkkeitä erityyppisissä diabeteksissa käytetään tai minkälaisia eri tyypit ovat luonteeltaan. Se on sellaista pikkutarkkaa tietämystä, jota ei olekaan syytäkään odottaa keneltä tahansa.

Varsinkin tyypin 1 diabeetikot tuntuvat välillä turhautuvan / huvittuvan / ilkkuvan / suuttuvan, jos joku kohteliaisuuttaan kysyy, onko hänellä ”se hyvä vai paha diabetes?” Tai kun mediassa puhutaan yksinkertaisesti diabeteksesta, vaikka selkeästi tarkoitetaan kakkostyypin diabetesta.

Mediassa toki olisikin ihan suotavaa, että toimittajat lisäisivät otsikkoon tai ingressiin tarkennuksen diabeteksen tyypistä – sen jälkeen loppujutussa voi käyttää lyhyemmin vain sanaa diabetes.

Mutta toiselle ihmiselle suuttuminen tai naureskelu on ehkä pahinta, mitä diabeetikko voi tällaisessa tilanteessa tehdä. Sellainen on ensinäkin epäkohteliasta; jos joku osoittaa tällä tavalla mielenkiintoa toista kohtaan, ei rähjääminen nippelitiedon puutteesta ainakaan auta ihmisiä ymmärtämään diabetesta paremmin.

Parempi lähestymistapa on oikaista väärinkäsityksia lyhyesti ja ytimekäästi. Siihen ei loppujen lopuksi kovin pitkää vuoropuhelua tarvita:

”Moi Mika! Oliko sulla se hyvä vai paha diabetes?”

”Moi Ville! Mitä oikeastaan tarkoitat hyvällä ja pahalla diabeteksella? Oikeastaan mikä tahansa diabetes on jollakin tavalla paha, varsinkin jos sitä ei hoida kunnolla.”

”Tarkoitin siis sitä, että syötkö vaan jotain lääkkeitä vai joudutko myös pisteleen?”

”Mulla on tyypin 1 diabetes. Joudun kyllä pistelemään, mutta se ei tarkoita että pistäminen tekisi diabeteksta pahan. Tyypin 1 diabetes vaatii insuliinihoitoa, ja insuliinia ei voi ottaa suun kautta. Ne jotka syö tabletteja on todennäköisesti kakkostyypin diabeetikoita. Se on samanlaisesta nimestään huolimatta monella tapaa täysin erilainen sairaus.”

”Ai… no joudutko sit usein pistään? Eikse niin mene että mitä enemmän joutuu pistämään niin sitä vaikeampi se diabetes on? Ja jos on oikein paha diabetes niin sit täytyy käyttää sitä sellasta pumppua joka pitää verensokerin automaattisesti oikein?”

”Ei se pistosten määräkään kerro mitään. Ajattele asiaa näin: sun oma haima erittää insuliinia aina kun tarvetta on. Eli käytännössä aina silloin kun verensokeri mistä tahansa syystä alkaa nousta.

No mä joudun tekemään saman asian ite, mut periaate on oikeastaan ihan samanlainen. Eli pistän insuliinia aina kun tiedän vaikka syömisen takia verensokerin nousevan. Tai jos mittaamalla huomaan että se on joskus noussut muuten vaan liikaa niin sitten korjaan sitä alaspäin.

Ja insuliinipumppu on oikeastaan  vaan vähän insuliinikyniä teknisempi tapa annostella insuliinia. Mut siinäkin ihminen ite tekee melkein kaiken työn. Täysin automaattinen systeemi olis sellainen keinohaima, mut ne on vielä tulevaisuuden juttuja.”

”Okei…”

”Eli se mihin pyritään on pitää verensokeri mahdollisimman lähellä normaalia. Se montako pistosta siihen käytetään on toissijainen juttu.” 

”No nyt mä ymmärrän!”